Fisu sai joskus pienempänä Kristalta lempinimen Huijarikoira, varmasti jokainen voi itse päätellä mistä moinen nimi tuli... Ei F pahasti vedättänyt, mutta välillä sillä oli mielestään paljon parempi tyyli suorittaa tehtävät, joita annoin.
Tätä tapaa ei ole vähään aikaan enää ilmennyt, mutta eilen tuli taas huvittava tilanne vastaan lenkillä. Käytiin iltasella läheisellä hiekkakentällä ja koirat pääsi lumeen vetämään rallia. Kentällä oli luminen penkki, jonka päälle käskin Fisua hyppäämään. Olen ihan varma että se tiesi mitä piti tehdä, mutta ei vain mitenkään halunnut hypätä penkin päälle. Uudemman "ylös"-käskyn myötä sille tuli jo kiire keksiä jokin muu toiminto mikä korvaisi tämän jostain syystä epämiellyttävän tehtävän. F juoksenteli vähän edestakaisin varmasti koko ajan miettien, mitä se voisi tehdä, mikä tekisi mut tyytyväiseksi.
Käskin uudelleen, nyt jo osoitin penkkiä ja F totesi, että "okei, voin hypätä sen yli, siihen mamma varmasti tyytyy. F hyppeli muutamaan kertaan penkin yli ja otti taas toiselta puolelta vauhtia seuraavaan loikkaan. Mua rupesi jo naurattamaan ja F tuli jo mua vasten pomppimaan, itsekin innostuneena. Lopulta ohjasin sen namun kanssa penkin päälle ja suostuihan se lopulta siihen jäämään, piti vain kokeilla kaikki maailman muut vaihtoehdot välillä. ;)
Jatkettiin kentän viereinen pulkkamäki ylös ja ajattelin, että voisin heitellä koirille vielä keppiä mäessä.... hyvä kuntotreeni, koirille... 8) En kuitenkaan nähnyt missään mitään heitettävää ja valjastin Fisun etsimään keppiä, "missä kepukka?". F oli huolissaan ja yritti kovasti löytää soveltuvaa risua. Lopulta se turvautui toteuttamaan rakasta harrastustaan, metsänhoitoa ja nappasi lähimpään pensaikkoon kiinni. Se rupesi riuhtomaan ihan täysillä pientä puunalkua ja saikin sen revittyä irti. Meidän kepukka olikin sitten yli metrinen pieni puu. :D Oli mulla vähän naurussa pitelemistä tuon mutiaisen älynväläysten kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti