Eiliset kisat päättivät mun puolesta mietinnän agi-ässämmeihin osallistumisesta. Enpä ollut kovin tosissani vielä ajatellutkaan asiaa, mutta tiedänpähän, ettei tartte kovasti nollia keräillä.
Kuten vähän pelkäsinkin, Fisulle tuli taas vaikeuksia Ojangon kontaktiesteiden kanssa. Viimeksi kun kisattiin siellä syksyllä, F kiersi kaikki kontaktit, eikä suostunut tekemään mitään loppuun. Ajattelin, että nyt treenitauon jälkeen outoilut olisivat unohtuneet, mutta pitkä on pehmeän koiran muisti. ;) En oikeastaan tiedä, miksi kontaktit tuolla ovat sille niin ylivoimaiset.. Muistaakseni se ei ole tehnyt lentokeinua, eivätkä esteet siellä kai erityisen huterat ole.. Keinu nyt vähän rämisee, mutta niin tekee usein muuallakin.
Okei, ei Fisu ole mikään varma keinusuorittaja, mutta viime aikoina se on oman hallin keinua tehnyt ihan normaalisti, ilman ongelmaa. En tiedä, oliko se hyvä vai huono, mutta otettiin ennen ekaa starttia treenikeinu pariin kertaan ja sen F teki ihan ok. Radalla kuitenkin loppui rohkeus ja F tuli useamman kerran pois keinulta. Itse asiassa se meinasi kiertää puominkin, joka oli radalla ennen keinua, mutta teki kuitenkin. Siitä tuli kuitenkin vitonen ylösmenolta, kun F tuli slle niin sivusta, oli jo meinannut mennä ohi.. Keinulla tosiaan jouduttiin tekemään parikin uusintaottoa, kun toinen ei meinannut suostua sitä suorittamaan. No, teki sen kuitenkin lopulta.
Meidän suoritus oli kaikin puolin ihan hirveä. Koira pelkää esteitä, ei suostu tekemään oikein mitään kunnolla. Ennen keinua se rupesi myös rapsuttamaan itseään, heh. Ai mitkä sijaistoiminnot?
Eivätkä kontaktivaikeudet suinkaan olleet ainoa ongelma. Fisu kummeksui hallissa jostain syystä kuulutuksia, katseli kaiuttimia vähän oudosti ja oli välillä häntäkin alhaalla, jotenkin paineistuneen oloisena. Radalla tämä siirtyikin tuomarin tuijotteluun. F vilkuili tuomaria minkä ehti ja esim. A:n kontaktilla pysähtyi hienosti katse kohti tuomaria. Jatkoi kuitenkin matkaa, kun muistuttelin, että hei mäkin olen täällä. Jotenkin surullista tulla maaliin siten, että kukaan ei taputa.....
Toinen rata ei mennyt sen paremmin. No, tavoitteeseen kuitenkin päästiin. Ennen rataa päätin, että millään muulla ei ole väliä, kunhan koira suorittaa keinun. Alkurata menikin ihan ok, ja keinullekin F lähti suht reippaana, kun vein sen sille ns. nenästä vetäen, mutta hyppäsi kuitenkin pois ennen kuin se oli maassa. En nähnyt mitä tuomari näytti, kiellon vai kontaktivitosen, mutta otettiin uudestaan anyway. Toinen suoritus oli ihan ok, vaikka koira selvästi pelkäsi. No, jatkettiin rataa, ja se menikin ihan ok, kunnes puomilla rohkeus taas petti, ja F kiersi koko esteen. Sen jälkeen oli taas vähän hankalaa päästä jatkamaan, mutta loppusuora sentään osattiin juosta ja persjättökin onnistui.
Maaliin tullessa oli kyllä melkoisen paska fiilis, mutta kykenin sentään palkkaamaan koiran lelulla. Harmitti ihan suunnattomasti, että annoin sen kiertää puomin, enkä pakottanut tekemään uudestaan, mutta hyllyn jälkeen ei oikein viitsinyt jäädä miljoonaa kertaa yrittämään, suostuuko mun kolmosluokassa kisaava koira nyt suorittamaan jonkun esteen. Äh. Jotenkin tyhmä olo, kun miettii, mitä porukka kentän laidalla ajattelee... Tekisi mieli kertoa, että ei, ei me olla näin huonoja, mutta koiran pää ei aina vain kestä harrastamista.
Kisoista ei jäänyt mitään armotonta pettymystä, enemmänkin sellainen lopullinen turhautuminen ja luovuttaminen. Kyllä mä tiesin, että mulla on pehmeä koira, jota joskus olosuhteet
vähän haittaavat, mutta oikeasti. Jos en voi tietää, suostuuko se suorittamaan kaikkia esteitä jossain muualla kuin omassa treenihallissa, niin mitä järkeä tässä on? Enkä syytä koiraa, vaan totean vain, että sen ominaisuuksista ei ole sellaiseen treenaamiseen ja kisaamiseen, jota itse haluaisin tehdä. Ja ei, en aio lopettaa harrastamista, mutta ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että kyllä tällainen aikalailla treenimotivaatiota syö....
Kyllä vähän on taas pyörinyt mielessä tän lajin sattumanvaraisuus. Miten joillekin osuu kohdalle sellainen koira, jonka ominaisuudet sattuu sopimaan siihen lajiin, mitä sen kanssa aletaan tehdä. Tai ehkä jotkut koirat sopivat ihan mihin vain? Tai ehkä jotkut ohjaajat onnistuvat koulimaan mistä tahansa koirasta superharrastajan? Vaikka en kyllä ihan suostu itseänikään syyttämään siitä, että koiran ominaisuudet eivät kaikkeen riitä. Taitaakin ihan pian olla 5v-vuosipäivä siitä, kun mudipentuni sain. Eli noin viisi vuotta ollaan treenattu, kulutettu tunteja agilityn parissa, kisattu, haaveiltu siitä, että joskus oltaisiin hyviä ja voitaisiin kilpailla ja saada jotain tuloksiakin. No ollaanhan me hyviä joo, mutta me ollaan hyviä tutulla treenikentällä, tutuilla esteillä. Ja se ei taas riitä siihen, että voitaisiin kisata jossain määrin tavoitteellisesti. Ja niin, eihän kaikkien tarvitse kisata ja voittaa ja menestyä, mutta mulle kisaaminen on olennainen osa tätä lajia. Siksi harmittaa, jos ainoa paikka onnistua meidän oikealla tasolla on oma treenihalli. Harmittaa, ei voi muuta sanoa.
Mutta eihän sille mitään voi. Koira on sellainen kuin on, voin tehdä sen kanssa vaikka mitä, rakastan sitä enemmän kuin mitään ja arjessa se on aivan ihana. Mun Fisu on mun Fisu, tapahtui kisoissa mitä vaan ja niin, eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, miten jotkut kisat menee. Mutta harmillisesti tämä harrastus on sellainen, mistä pidän ja missä haluaisin myös kilpailla. Mutta ehkä odotan jonkun kymmenen vuotta että jaksan miettiä seuraavan harrastuskoiran hankintaa ja katson sitten, vieläkö jaksan lähteä koko hommaan uudelleen taas alusta, vaikken voi tietää, viekä tuntien ja taas satojen tuntien kuluttaminen yhtään mihinkään. Mutta niinhän se menee, varsinkin kun harrastuskaverina on eläin.
No, ei se mitään. Katsotaan siirretäänkö treenitavoitteita johonkin muuhun lajiin, vai jatketaanko harrastelua ihan harrasteluna. Katsotaan.
Kovin negatiivinen kirjoitus, kuten arvata saattoi, mutta täytyy nyt kuitenkin selventää, että kisamenestys ei todellakaan mun päässä vaikuta siihen, millaisessa arvossa Fisua pidän mun lemmikkinä ja perheenjäsenenä. Ihan sama koira se on, vaikkei sillä olisi tittelin titteliä tai vaikkei sen kanssa mitään koskaan harrastettaisikaan. Kunhan taas vaihteeksi vähän avaudun harrastusajatelmista...
Ja niin, mitä sitten jos me ei voida osallistua agin SM:eihin? Ei mitään, tietenkään, mutta ajattelin vain, että olisi ollut kiva joskus kokea nekin ja päästä tunnustelemaan sitä tunnelmaa itse kisaajana. Mutta ehkä joskus taas jonkun seuraavan koiran kanssa. Tai vaikka Fisun kanssa kun se on 8v? Eihän sitä tiedä. :)